KUHMON VEDET PILAANTUVAT KIIHTYVÄLLÄ VAUHDILLA.
Kierreltyäni viime kesän Kuhmon koskilla, kartoitus- ja kunnostushankkeen perhokoekalastajana, silmäni aukenivat. Ennen Kuhmoon muuttoani, kolmisen vuotta sitten, olin täällä viimeksi kalastellut aivan 90-luvun alussa. Muistissani olivat kosket, joiden kiven huopeissa oli siikaa niin, ettei pohjaa nähnyt. Ja ne vesiperhosten joukkokuoriutumiset, jolloin suuretkin Kuhmonkoskien taimenet intoontuivat joukolla näitä pieniä ötököitä jahtaamaan, olivat tuttu öinen näky. Se oli silloin. Nyt havaitsin jotain karmeaa tapahtuneen – taimen ja siika olivat isommilla koskilla osin korvautuneet säynävällä ja lahnalla. Useilta pienemmiltä puroilta puolestaan tuntui elämä täysin kadonneen.
Kuten hyvin tiedämme on Kuhmo yrittänyt markkinoida itseään kalastusmatkailukuntana – ja muutenkin puhtaan luonnon erämaakaupunkina. Varsinkin koskikalastukseen, ja sen markkinointiin, on satsattu paljon. Täällä on kunnostettu koskia, on yritetty rakentaa lisääntymisalueita taimenelle, ja tehty paljon promoamistyötä. Turhaan.
Koskien kunnostaminen on täysin hyödytöntä puuhastelua – eräänlaista Titanicin kansituolien järjestelyä – koska vedenlaatu Kuhmossa, vastoin virallisia tietoja, on niin kehno, ettei taimen pysty siinä lisääntymään. (Itseasiassa kunnostuksilla on mielestäni tuotettu enemmän haittaa, kuin hyötyä, muttei tässä yhteydessä siitä sen enempää.) Kemiallisesti voi veden laatu mittauspisteessä olla jopa erinomaista, mutta elämää tukahduttavan kiintoaineksen määrää ei jostain syystä edes mitata.
Humusta esiintyy kolmessa olomuodossa; sekä veteen liuenneena, kiinteässä muodossa, että näiden kahden välimuotona. Liuennut humus värjää veden ruskeaksi. Värjäytynyt vesi puolestaan lämpiää kesällä usein lohikaloille vaarallisiin lämpöasteisiin, ja ne onnekkaat taimenen poikaset, jotka ovat onnistuneet kuoriutumaan, kuolevat kesällä hapenpuutteeseen. Kiinteä humus, joka laskeutuu tummana sakkana vesien pohjalle, täyttäen kosken kivenkolot ja tehden järvien pohjista hapetonta mutavelliä, on uimareillekin tuttu juttu – sitä tarttuu jopa iholle.
Sedimentti tukkii vesiperhosten pyyntiverkot ja tukehduttaa syyskutuisten vaelluskalojen mädin. Siika on hävinnyt vesistä kokonaan ja taimenkantakin puhtaasti istutusten varassa. Taimenen luontaista lisääntymistä ei enää tapahdu 200 vapaana virtaavan kosken Kuhmossa. Surullista ja hälyyttävää.
Ojat lisäävät myös vesiä rehevöittävää lannoitekuormaa, sekä valuttavat järviin vesieliöille haitallisia maaperän myrkkyjä, alumiinia ja raskasmetalleja.
On erittäin huolestuttavaa, ettei sedimentaatiota oteta huomioon ELY-keskuksen vedenlaatuluokituksessa. Sitä ei mitata laisinkaan, vaikka vesistöihin päästessään on veteen liukenematon humus pahinta myrkkyä vesiekosysteemille. Jostain syystä sedimentaation tappavasta vaikutuksesta vesielämälle ei haluta puhua. Tuntuu, että maa- ja metsätalousministeriötä myöten, koko ongelma halutaan kieltää! Oikeastaan voidaan puhua humus-denialismista.
Toinen metsäojituksen negatiivinen vaikutus näkyy vesistöjen vedenkorkeuksissa; yli- ja alivirtaumat ovat korostuneet. Luonnontilaiset suot toimivat eräänlaisina vesivaraajina, jakaen turpeeseen varastoitunutta vettä järviin tasaisesti läpi kesän. Ojitetut suot sen sijaan laskevat sulamisvedet samantien liikkeelle, eikä mitään jää reserviin. Heinäkuussa latvavesien purot ovat jo lähes kuivia, ja vesi niissä niin lämmintä, ettei vaelluskaloilla ole elinmahdollisuuksia.
Kyseessä on matalan intensiteetin ympäristökatastrofi. Vesien pilaantuminen on tapahtunut vuosikymmenien aikana, niin hitaasti, etteivät (paikalliset) ihmiset edes välttämättä ole mitään muutosta edes huomanneet. 60-luvulla alkaneella metsäojituksella saavutettu minimaalinen metsänkasvun lisäys on naurettavan pieni hyöty, verrattuna sen aiheuttamiin mittaviin vesistöhaittoihin. Ainoa keino pelastaa Kuhmon vedet, ja kaupungin erämaa-brändi, on alkaa umpeuttamaan aikoinaan tehometsätalouskiimassa kaivettuja ojia.
Suoraan vesiin laskeviin ojiin on rakennettava pintaimeytyskenttiä, jotka suodattavat kiintoainesta. Uppopuutekniikalla rakennetuilla padoilla – saostusaltailla – on myös saavutettu hyviä tuloksia humusveden puhdistuksessa.
Vastuu vesien tummumisesta ja rehevöitymisestä on luonnollisesti ojitettujen alueiden maanomistajilla; metsähallituksella, kaupungilla ja yksityisillä sekä yhtiöillä. Siksi kaikki nämä tahot pitää saada havahtumaan siitä, kuinka vakavasta ongelmasta on kyse. Kaupunki voisi näyttää esimerkkiä alkamalla rakentamaan imeytyskenttiä omilla maillaan oleviin ojiin. Muut maanomistajat on houkuteltava mukaan toimintaan. Kuhmosta voisi tulla edelläkävijä luonnonmukaisessa vedensuodatuksessa ja -puhdistuksessa. Emme ole yksin tämän ongelman kanssa, sillä koko Suomi on, tunturilappia lukuunottamatta, ojitettu. Ja hinta on kova – olemme pilanneet tuhannet järvemme.
Mielestäni koskien kunnostushankkeet tulisi välittömästi keskeyttää, ja kohdistaa niihin varatut resurssit ojitettujen soiden ja metsien ennallistamiseen.
Aivan ensimmäiseksi kaupunki voisi järjestää seminaarin vaikka aiheesta: METSÄOJITUKSEN AIHEUTTAMIEN HAITTOJEN MINIMOINTI. Nopealla toiminnalla vesien tummuminen, rehevöityminen ja sedimentaatio voitaisiin vielä saada pysähtymään – ehkä jopa saada vedet kirkastumaan? Kirkkaista vesistä hyötyvät kaikki; kalastajat, mökkiläiset, veneilijät, retkeilijät, uimarit, matkailijat, jne.
Puhdas vesi on kaiken elämän perusedellytys.
” Vasta sitten kun viimeinen puu on kaadettu,
vasta sitten kun viimeinen joki on myrkytetty,
vasta sitten kun viimeinen kala on pyydetty,
vasta sitten te huomaatte ettei rahaa voi syödä.”
-Vanha Cree-intiaanin ennustus –
Erä-Lehto 